VEROT KANSAN VERTA JUO

Kuntien johtajat ovat esitelleet tai esittelevät oman ehdotuksensa kuntansa talousarvioksi. Niillä kaikilla on yksi yhteinen piirre: palveluja pitää karsia ja veroprosenttiin kohdistuu kovia paineita. Muutamissa kunnissa tilanne on niin tiukka, että turvaudutaan lomautuksiin ja Salossa, Jyväskylässä ja Kouvolassa on tarkoitus irtisanoa myös henkilökuntaa. Vain Kauniainen porskuttaa kuten ennen, 16,5 %:n veroprosenttia ei ole tarvetta nostaa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa hyvinvointiajatus on hyvin laajalti hyväksytty. Tuohon hyväksyntään sisältyy halukkuus maksaa veroja, ei ehkä aivan Kaisa Raatikaisen tapaan niitä rakastaen, mutta kuitenkin. Mutta kun vakavaraisina pidetyt suuret kaupungin, kuten Turku ja Tampere, aikovat lähivuosina nykykehityksellä rikkoa 20 %:n maagisen verorajan, alkaa monen mitta olla täysi.

Väitän, että innostus veronmaksuun on sukupolvikysymys. Me suurten tai melkein suurten ikäluokkien ihmiset maksamme ja hyväksymme kiltisti. Toisin on nuorten ihmisten kohdalla, erityisesti niiden, joilla on ollut mahdollisuus asua myös muissa maissa. He kysyvät ehkä aika perustellusti, miksi puolet tuloista (näin käy tällä kehitysvauhdilla keskiluokalle nopeasti) pitää maksaa kruunulle, varsinkin kun moni kokee, että hyödyn maksamisesta saa joku aivan muu.

Suomalainen yhteiskunta on siinä suhteessa kuilun partaalla, että aivan liian moni on, omasta tai olosuhteiden uhrina, heittänyt pyyhkeen kehään ja elää pysyvästi toimeentulotuen varassa. Erityisen vaarallista tämä on nuorten ihmisten kohdalla. Tällainen tilanne tulee ennen pitkää aiheuttamaan vakavia yhteiskunnallisia konflikteja. Ne, joilla ei ole työtä, kapinoivat ja ne, jotka maksavat niiden menot, jotka elävät sosiaalituilla, voivat myös nousta barrikadeille ainakin henkisesti.

On tärkeää, että hyväksymme hyvinvointiajattelun ja maksamme korkeita veroja. Mutta yhtä lailla poliitikkojen tulisi pitää huolta siitä, että yhteiskunta kehittyy niin, ettei hyvinvointiyhteiskunnan menojen maksaminen jää liian harvoille hartioille. Vapaamatkustajien porukkaa ei saa kasvattaa. Yksi askel moraalin kohentamisessa on sosiaaliturvan vastikkeellisuus. Onneksi siitä uskalletaan jo puhua.

Mennyt viikko:

Maanantaina kuuntelemassa pääministeri Kataista. Ei käy hänen hommansa kateeksi, kriisitietoisuus on kansalaisten ja kuntien keskuudessa vielä lapsenkengissä. Iltapäivällä arvonimiasioita. Tiistaina aamulla ympäristölupa-juttuja ja iltapäivällä romaniasioita ja sisäistä hallintoa. Keskiviikkona koko päivä konttorihommia. Torstaina sosiaali-ja terveysministeriössä lupahallintoa, perjantaina yhteistyötoimikunta ja paikallaan virkailua.

YHTEISTYÖSTÄ EI KANNATA SÄÄSTÄÄ

Luin vanhan virkatoverini, tuoreen pelastusylijohtaja Esko Koskisen, haastattelun. Koskinen pohdiskelee asiaa, jota jokainen valtion- ja kunnanhallinnon johtaja tänä päivänä joutuu miettimään: kuinka saisin pienenevällä porukalla enemmän aikaan.

Julkisessa hallinnossa tilanne ei ole pelkästään ongelma tai ruikutuksen aihe. On aivan hyvä, että asioita joutuu arvioimaan uudelleen. Sellaista organisaatiota ei ole olemassa, jossa ei olisi löysää, joko niin, että tehdään tehtäviä, jotka voitaisiin jättää tekemättä jos laki sallisi tai että virkarakenne ja tehtävät eivät kohtaa.

Uusi pelastusylijohtaja nostaa kiitettävän radikaalisti oman sektorin asioita pohdittavaksi. Hyvä juttu. Nykyisenä aikana mikään ei saa olla niin pyhää, että siitä ei voisi puhua tai sitä ei voisi miettiä. Ei saa menetellä kuin Suomen Kuntaliitto, joka sai valtionvarainministeriöltä pyynnön tehdä kuntien palveluiden karsintalistan. Liitto kieltäytyi. Miksi tällainen liitto on olemassa, jos se ei ole kiinnostunut lausumaan tärkeimmästä tehtävästään eli siitä, mitkä ovat kuntien ydintehtäviä?

Mutta yhdestä asiasta ei kannata säästää. Se on yhteistyö. Avi-sektorilla ja sisäisessä turvallisuudessa tämä tarkoittaa, että pelastusylijohtajan, poliisiylijohtajan, puolustusvoimien komentajan ja muutaman muun tulee pikaisesti istua saman pöydän ääreen miettimään, kuinka yhteistyö erilaisissa poikkeus-tai kriisioloissa sujuu. Meillä on vielä aivan liikaa paikallisesti erilaisia käsityksiä, kuinka hommat pitäisi hoitaa. Tässäkin asiassa kohtaamme valtionhallinnon ikuisuuskysymyksen eli kukin ministeriö tuijottaa itsekkäästi omaan napaansa ja varjelee perinteisiä etujaan.

Valtioneuvoston kansliassa on menossa uudistushanke, joka mahdollistaisi sen, että kukin hallitus perustaisi sen kaltaiset ministeriöt kuin sen hallitusohjelma vaatisi. Tällainen uudistus olisi myös yhteistyön näkökulmasta oiva. Kun organisaatiot ja virkapaikat eivät olisi kiveen hakattuja, saattaisi yhteistyökin sujua nykyistä paremmin.

Kulunut viikko:

Lounais-Suomessa on vietetty koulujen syyslomaa, joka näkyy myös byrokraatin päivässä: kaikenlaista liikettä on ollut vähemmän. Tiistaina istuin melkein koko päivän lastensuojelun koulutustilaisuudessa, jonka talon oma väki oli järjestänyt. Kiitos siitä, mielenkiintoinen päivä ja paikalla 200 alan ihmistä. Keskiviikkona poliisiasioita, sisäisen turvallisuuden toimenpideohjelmamme on hyvässä vauhdissa. Torstaina maanpuolustusasioita Maakuntasäätiön kanssa. Perjantaina koko päivä konttoristina, mitä nyt hieman virkamiesajatusvaihdantaa Turun kanssa.

UUDENLAISTA JÄÄVIYTTÄ

Vielä kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun Suomessa jääviys oli aika tuntematon käsite kuntien ja valtion hallinnossa. Toki ikivanhat ja yhä ajankohtaisuutensa säilyttäneet lakikirjasta löytyvät tuomarinjäävit olivat silloinkin voimassa, mutta ei niitä käräjäsalien ulkopuolella haluttu tai ymmärretty noudattaa. 

Yritysten palveluksessa olevat ihmiset istuivat sellaisissa kunnallisissa lautakunnissa, joissa käsiteltiin heidän työantajiensa asioita. Elannon juuri edesmennyt, monella tavalla ansioitunut pääjohtaja Ylermi Runko oli pitkään Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja. Eipä taitaisi nykypäivänä onnistua, että suuren kauppaketjun ykköshenkilö vetäisi lautakuntaa, joka miettii millaisia kaavoja, rakennuksia tai kauppapaikkoja kaupunkiin pykätään.

Vieläkin Suomesta löytyy kuntia, joissa ei aina ymmärretä, että ihmisiä ei voi valita sellaisiin tehtäviin, jossa heillä on mahdollisuus edistää omaansa, sukunsa tai työantajansa asiaa. Kauppakamarin palkollinen voi istua kaavalautakunnassa, mutta ei rakennusliikkeen toimitusjohtaja tai omistaja.

Virkamiesten kohdalla jääviyden noudattaminen asettaa rajoitteita myös vapaa-ajan harrastuksille. Jos virkahemmolla on työssään tekemistä kunnan rahojen kanssa, ei hän voi olla mukana pankin luottamustehtävissä. Aluehallintoviraston tietyt virkahenkilöt eivät saa asettua ehdokkaaksi osuuskaupan vaaleissa, koska oma työantaja myöntää anniskeluluvat niin osuuskaupalle kuin muillekin ravintolatoimintaa harjoittaville.

Edellä mainittujen rajanvetojen ymmärtäminen ja noudattaminen ei ole vaikeaa, jos virkamies ja luottamushenkilö haluaa olla vastuullinen. Mutta nykypäivänä keskusteluun on tullut myös eräänlainen moraalisen jääviyden käsite. Sellainen on olemassa paraikaa kiehuvassa, ministeri Heidi Hautalaa koskevassa episodissa. Kun samat ihmiset kuuluvat sekä poliittiseen puolueeseen että tempauksistaan tunnettuun ympäristöjärjestöön, voi kysyä, onko päätöksenteko ympäristöjärjestöä koskien objektiivista vai ei?

Vaikeisiin tilanteisiin etsitään usein avuksi juristeja. Joskus se on ihan hyvä tapa, mutta paras ohjeiden antaja on itse kunkin peilikuva. Siltä kun rehellisesti kysyy, olenko jäävi vai en, saa kyllä oikean vastauksen.

Sitten viime kerran puuhailtua:

Porissa olin 4.10. SPR:n seminaarissa, jossa pohdittiin kylien turvallisuutta. Hieno seminaari, Punainen Risti on hyvissä voimissa. Maanantaina 7.10. Betania-säätiön tilaisuudessa, jossa kolme nuorta tutkijaa palkittiin apurahalla. Säätiö ja Turun Katulähetys tekevät loistavaa työtä vanhusten parissa. Ilman tällaisia säätiöitä ja yhdistyksiä yhteiskunta ei pärjäisi. 9.10. ELY:n neuvottelukunnassa, jossa MTK Paavo Myllymäki teki erinomaisen analyysin ELY:stä ja olisi varmaan yhtä hyvin pätenyt AVI:in. Mielenkiintoinen keskustelu aiheesta virkamiehen kympin suoritus/ siihen käytetty aika. 

Muutoin hoidettu sisäistä hallintoa, turvallisuutta etc. Lauantaina Avi-tervehdys Suomen Opasliiton kokouksessa Naantalissa. Ei ihan meidän kovinta ydintä, mutta aina mennään kun pyydetään.

Hyvää viikonloppua kaikille.

STRATEGIA - HERROJEN HERKKU?

Silmiin sattui kolumni Turun Sanomissa, jossa tohtori Markku Jokisipilä parodioi kuntien strategiatyöllä. Hän on poiminut sellaisia avainsanoja kuin ”klusteritasoinen skenaariotyöskentely”, ”toimintaprosessien omistajuus” tai ”innovaatiokeskittymänä etabloitumisesta”. Ei tarvitse olla kummoisesti kouluttautunut yhteiskuntatieteilijä, kun voi täysin varmasti väittää, että vähintään puolella kuntiemme valtuutetuista ei ole harmainta aavistusta, mitä nuo sanahirviöt tarkoittavat.

Kuntien kohdalla strategiatyö on erityisen haastavaa, koska päätöksentekoporras muodostuu tämänkaltaisen työn maallikoista, akateeminen tutkinto puuttuu useimmilta. Mutta ei puuha myöskään valtiolla ole helppoa, vaikka useimmilla työhön osallistuvista on maisterin paperit takataskussaan.

Monet ovat julkisyhteisöjen strategiatyön suhteen niin kyynisiä, että sanovat koko työn olevan hölmöläisten hommaa. Ei se niin ole. Suomalaiset virkamiehet saivat vuosikymmenet virkailla ilman, että kukaan kysyi, mihin työllä pyritään, kuka sitä kontrolloi ja kuinka mitataan tulokset. Mutta nykyisin on monessa suhteessa ammuttu yli.

Aloitin nykyisessä työssäni vuosi sitten ja sain eteeni hetimiten pumakan, joka kertoi, että Lounais-Suomen aluehallintovirastolla on hieman yli viisisataa yksittäistä tulostavoitetta. Aika nopeasti minulle syntyi käsitys, että luvussa on yksi tai kaksi nollaa liikaa.

Tärkein kysymys koskien strategia-asiakirjoja on, ohjaavatko ne aidosti sen viraston ja sen virkamiehen työtä, jota ne koskevat. Väittäisin, että aivan liian heikosti. Töitä toki tehdään entistä enemmän, mutta helposti käy niin, että strategia ja arkipäivä eivät kohtaa.

Juhani Tamminen korostaa jokaisessa pelianalyysissä, että jääkiekko on yksinkertainen peli. Niin on aika usein myös hallintovirkamiehen työ. Strategiatyöskentely ja tulosohjaus ovat tärkeitä asioita, mutta ne pitää palauttaa oikeisiin mittasuhteisiin. Mitä jos ensi vuodeksi sovittaisiin viidensadan tavoitteen sijasta kaikille Suomen aveille viisi tärkeää asiaa, joissa pitää erityisesti onnistua. Veikkaan, että motivaatio virkakunnan keskuudessa kasvaisi valtavasti. Ja tietysti lakisääteiset tehtävät pitäisi hoitaa kuten tähänkin saakka.

Jos henkilökunta ei sitoudu aidosti strategiatyöhön, siitä tulee vain herrojen ja konsulttien herkku. Ja se taas on veronmaksajien rahojen tuhlausta.

Viime aikojen puuhat:

Viikko 39: Tiistaina johtoryhmäasioita, iltapäivällä kanteluprojektin pohdintaa, illalla yrittäjävieraita. Keskiviikkona piipahti maaherra emeritus Rauno Saari, mielenkiintoisia keskusteluja kuntarakenteesta ja vaikka mistä, Punaisen Ristin Varsinais-Suomen ja Satakunnan virkapomot käväisivät ip, hyviä juttuja tulossa. Torstaina Akavan tilaisuudessa ja perjantaina maanpuolustusta melkein koko päivä, paitsi lopuksi sisäistä turvallisuutta.

Viikko 40: Maanantaina Länsi-Suomen vapaaehtoisen maanpuolustuksen neuvottelukunta, illalla sotilasvieraita. Tiistaina Kiekua, illalla järjestönaisia vieraana. Keskiviikkona konttoripäivä.