perjantai 6. kesäkuuta 2014

MUUTOS TULEE, SE ON VARMA



Suomen julkinen talous tulee potemaan rahapulaa kaikki ne vuodet, jotka ovat näköpiirissä. Kokenut virkamies voi sanoa, että tuota lorua on saanut kuulla koko monikymmenvuotisen työuran: aina herrat ovat saarnanneet, että noutaja saapuu aivan pian.

Varttunut virkahemmo ei ole väärässä, paljon on uhiteltu mutta aina on selvitty ja palkka on ollut ajallaan tilillä. Rahan kulkua ei ole syytä epäillä tänäkään päivänä, Suomi on edelleen kolmen A:n maa ja luotettava maksaja. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että ne palkkaraamit, jotka nykyinen ja tuleva maan hallitus joutuu virkakoneelle asettamaan, eivät ole sitä mihin hallinnossa on totuttu.

Jotta selviämme, tarvitsemme uudenlaisen hallinnon jokaiselle sektorille. Valtion aluehallinto on resursseiltaan hyttysen pihaus kuntaorganisaatioon verrattuna, mutta pelkästään periaatteellisista syistä muutos ulottuu kaikkialle.

Aluehallinto elää sillä tavoin ristipaineissa, että samaan aikaan kun henkilöresurssit pienenevät, lisääntyy lainsäädäntö, jossa valvonnan merkitys korostuu. Kun tähän vielä ynnää sen, että sekä julkisuus että politiikan apparaatti vaativat valvonnalta yhä enemmän, voi virkamiehistö tuntea olonsa ahdistavaksi.

Valtioneuvoston asettama Virsu-hanke myllää koko valtion. On hienoa, että uudistus tehdään kaikilla sektoreilla samaan aikaan. Kuten olen myös aikaisemmin kirjoittanut, suureksi kysymykseksi kenttäväen näkökulmasta saattaa muodostua se, ymmärretäänkö aluehallinto niin, että päätöksenteko pysyy aidosti alueella, vai toteutuvatko ne ajatukset, jotka ”tehokkuuden” varjolla haluavat keskittää kaiken ajattelutyön Helsingin Kruununhakaan.

Vaikka muutos jännittää ja herättää kysymyksiä, tyhmin tapa reagoida on sanoa, että mikään ei saa muuttua. Muutoksia tulee, se on aivan varma. Viisainta on kun jokainen maakuntien aluehallinnossa omassa työssään osoittaa yhteistyökykyä ja muutoshalukkuutta. Se luo perustan sille, että rationalisoinneista huolimatta ei murreta aluehallinnon keskeisintä ominaispiirrettä eli oikeutta päättää oman alueen asioista mahdollisimman pitkälle itse.