VALVOVA SILMÄ

Aluehallintovirastoja kutsutaan kieli poskessa koppalakkivirastoiksi. Nimitys ei loukkaa yhtään, ei ainakaan, jos on hiukankin huumorintajua ja tietoa siitä, mitä aveissa tehdään. Meidän tehtävämme on valvoa. Emme ole pehmoelämän suojelupoliisi, mutta myös meiltä löytyy hallinnon muskelia, jos tarve vaatii.

Sana valvonta jakaa ihmisiä voimakkaasti. Lähtökohtaisesti en pidä siitä itsekään. Se tuo Euroopan lähihistoriasta mieleen yhteiskunnat, jotka syynäsivät kansalaistensa tekemisiä yötä päivää ja rankaisivat kaikkia, jotka uskalsivat ajatella omilla aivoillaan. Eikä Suomessakaan tarvitse mennä montaa vuosikymmentä taaksepäin, kun löytyy sekä pelottavia että hassunkurisia esimerkkejä henkilöistä, jotka käyttivät virkaansa liittyvää valtaa kovin merkillisesti. Olen nauranut monet kerrat äitini kertomukselle Lapuan yhteiskoulusta. IKL:ään kuulunut naisrehtori kyttäili lauantai-iltaisin nuorisoseurantalon ikkunoista ja jos hän näki lukiota käyvän tytön tanssimassa, seurauksena oli koulusta erottaminen. Mikähän mahtoi olla lakipykälä, johon oikeustoimi perustui?

Valvonnasta emme kuitenkaan pääse, valitettavasti. Pikemminkin alkaa tuntua siltä, että sitä halutaan lisää. Viikko sitten Etelä-Suomen aluehallintovirasto kertoi vanhainkodista, jossa vanhustenhoito oli laiminlyöty. Eilen samansuuntaisen uutisen välitti Vaasassa toimiva avi, jonka mukaan sikäläiset heikkokuntoiset mummat ja paapat asuvat kuusikerroksisessa talossa, jossa hoitoa on vain yhdessä tasossa.

Eniten julkisuutta valvonnan näkökulmasta on saanut Talvivaaran kaivos. Sitä koskeva keskustelu on ministeriöiden välisestä ikuisesta kilpajuoksusta johtuvista syistä karannut väärille raiteille. Syyksi on keksitty valtion aluehallintouudistus. Todellinen syy on resurssien puute. Luulen, että moni kansalainen ymmärtää valvonnan niin, että joku valtion virkamies viettää kaivoksella kahdeksan tuntia päivässä syynäten, että kaikki on ok. Todellisuus lienee kaiketi jotenkin sellainen, että resurssit riittävät valvontaan muutaman viikon välein.

Oli sitten kyse vanhustenhoidosta tai kaivoksesta, ei kestävyysvajetta poteva julkinen talous kykene missään tapauksessa luomaan valvontakoneistoa, jossa kaikkea toimintaa kyetään valvomaan oikeasti. Monesti joudutaan tyytymään pelkkään kirjalliseen prosessiin. Erityisesti sosiaali-ja terveyspuolella pitää katseet kohdistaa kuntiin. Kun kunta ostaa palveluja, sen tulee huolehtia laadusta. Ja kun kunta tuottaa palveluja itse, luottamushenkilöiden on hyvä pitää huoli siitä, että säännöksiä noudatetaan. Ja kaikkein tärkeintä on, että kansalaiset tekevät havaintoja. Kun epäkohdan havaitsee, siitä tulee ilmoittaa. Se on kansalaisvelvollisuus.

Kulunut viikko:

Maanantai: Suunnittelutöitä, sisäistä valvontaa ja sisäistä turvallisuutta. Flunssa pukkaa päälle.

Tiistai-keskiviikko: Sängyn pohjalla flunssassa.

Torstai: Hallintoa konttorilla.

Perjantai: Viestintää ja kokousten järjestelyä. Puolilta päivin rotaryklubivieraaksi kertomaan avista.

PAKKO UUDISTUA

Kirjoitan tätä aamulla 18.1.2013. Aamun Turun Sanomat otsikoi: Työ kaikkoaa Lounais-Suomesta. Raflaava otsikko ei ole virheellinen, Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa on menetetty valtava määrä teollisia työpaikkoja viime vuosina. Näin on tietysti käynyt muuallakin, kaikkialla siellä missä elinkeinorakenne on pohjautunut Suomen perinteiseen teollisuuteen. Pahiten ovat kärsineet metsäteollisuuspaikkakunnat.

Osallistuin kuluneen viikon tiistaina ja keskiviikkona Varsinais-Suomen liiton, ELY-keskuksen ja Turun kaupungin järjestämään Meillä on hinku menestyä -seminaariin. Hassunkurisesta nimestä huolimatta tilaisuus oli avartava. Ilahduttavinta oli, että paikalla oli suuri määrä yrittäjiä ja yrityksiä. Yleensä tällaiset seminaarit menevät niin, että veronmaksajalta palkkaa saavat virkamiehet ja konsultit pähkäilevät keskenään, mitä yritysten olisi viisasta tehdä.

Yrittämisen alalla helpointa on neuvojen antaminen, itse tekeminen on ainakin tuhat kertaa vaikeampaa. Kaksi asiaa nousee ylitse muiden. Toinen on kyky nähdä pitkälle ja suunnata yhteiskunnan voimavaroja sen mukaan. Yliopistolaitoksella on tässä työssä merkittävä rooli. Yhteiskunnallinen kehitys Suomessa korreloi hyvin voimakkaasti sen kanssa, onko seudulla yliopistoa vai ei ja jos on, mikä on sen tiedekuntarakenne. Monella alalla menestyminen vaatii taustalleen huippuosaamisen, josta voi vastata vain yliopistolaitos. Yliopistojen yhteydessä toimivat yrityshautomot ovat avainsana. Onneksi nuorilla korkeakouluopiskelijoilla on aivan toisenlainen asenne yrittämiseen kuin meillä vanhemmilla, jotka keskityimme vain turvalliseen elämään.

Toinen asia ja porukka, joka synnyttää työpaikkoja, ei ole järjellä selitettävissä. Monen suuren yrityksen tarina rakentuu yrittäjäpersoonaan. Heille on tyypillistä vaatimaton koulutus, mutta sen korvaa aivan käsittämätön usko omaan itseensä, kyky ottaa riskejä ja usein karisma, joka hurmaa kuulijan. Tällaisten ihmisten yritykset ovat syntyneet sinne, mistä yrittäjä on kotoisin. Ei ole tarvittu yliopistoja, eikä muita herrojen metkuja. Toivottavasti näitä einarividgrénejä ja hanslangheja riittää myös tulevaisuudessa.

Yksi menestymisen edellytys on avarakatseisuus. Jokaisessa Suomen maakunnassa, niin myös Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa, pitää kysyä, onko tänne muualta, siis muualta Suomesta tai maailmalta helppo tulla. Kun missään asiassa ei riitä, että on kylän tai maakunnan paras, niin pärjätä ei voi, jos asioihin asennoituu niin, että meillä on paremmin kuin muualla ja muualla ei ymmärretä. Ihmisten pitää myös liikkua. Nuorille ihmisille sanoisin, älkää tyytykö helppoon. Aina ei kannata mennä siihen yliopistoon, joka on lähinnä, pitää mennä sinne, missä opiskelu on haastavinta. ”Young man go east, young girl go west”.

Kulunut viikko:

Maanantai: Johtoryhmä ja konttoriaskartelua.

Tiistai: Sisäistä tarkastusta ja kokouksia. Illalla seminaariin, josta yllä.

Keskiviikko: Seminaarissa, joka Viking Gracella. Suosittelen.

Torstai: Maanpuolustusasioita.

Perjantai: Kokouksia konttorilla.

TAVALLISEN IHMISEN ASIALLA

Tavallisen ihmisen asialla, vastaa taatusti jokainen poliittinen puolue ja julkishallinnollinen yhteisö, kun siltä kysytään kenen puolesta se työskentelee. Vastaus on tietysti ainoa oikea, mutta joskus hallinnon ja politiikan yläkerroksissa on hyvä kysyä, tunnemmeko ihan oikeasti tavallisia ihmisiä ja heidän tottumuksiaan.

Eräs tuttavani tiedusteli minulta muutama vuosi sitten ulkosaaristossa, kun olimme kylläisinä päättämässä savustetusta lohesta ja kuivasta valkoviinistä muodostunutta lounas-päivällistä, että tunnetko ketään, joka juo muunlaista valkoviiniä kuin kuivaa? Vastasin, että en tunne. En tunne minäkään, hän jatkoi, mutta Alkon myydyin valkoviini on puolimakea.

Kaivoin tätä juttua varten esiin Alkon nykyisen myyntitilaston. Ykköstilalla on lonkero, kakkosena Koskenkorva, mutta jo kolmosena Leijona-viina. Jälkimmäinen on ainakin minulle täysin uusi tuttavuus. Ja ainoa kymmenen kärkeen mahtuva viini on puolimakea Magyar.

Hiukan samantyyppiseen tilanteeseen törmäsin vuodenvaihteen jälkeen musiikkimaailmassa. Lehtitiedon mukaan Suomen ylivoimaisesti myydyin musiikkiäänite oli televisio-ohjelman Vain elämää pohjalta syntynyt cd. Mikä ihmeen Vain elämää? Nopeasti minulle selvisi, että kyseisessä tv-sarjassa oli istuttu pöydän ääressä, puhuttu mukavia ja artistit olivat esittäneet toistensa hittejä. Mutta kuinka koko juttu oli saattanut minulta mennä kokonaan ohi silmien ja korvien?

Joskus tunnen itsekin olevani henkisesti Leijona-viinamies, jonka tottumuksia ei älymystö ymmärrä. Näin käy ainakin suurten sanomalehtien sunnuntaisivujen kanssa. Mitä suurempi lehti, sen useammin ihmettelen, kenelle toimittajat kirjoittavat. Aika usein johtopäätökseni on, että toisille toimittajille. Hyväksyntää ja arvostusta haetaan kollegoilta, ei lehden tilaajilta.

Politiikassa, hallinnossa ja mediassa olisi ensiarvoisen tärkeää osata löytää tavallisen ihmisen näkökulma. Kai sitä yritetäänkin, mutta jotenkin torikojujen kupeessa seisovat poliitikot, messuilla päivystävät virkamiehet ja kadunvarressa lehtiuudistusta selittävät päätoimittajat ovat koominen ja epäuskottava näky. Ei minullakaan mitään viisasten kiveä ole, mutta jokaisen yhteiskunnan yläkerroksessa pitäisi muistaa varoittaa itseään elitismin vaarasta vähintään kerran päivässä.

Kulunut viikko:

Maanantai: ap sisäistä hallintoa, ip varautumisasioita.

Tiistai: Virkailua ja Turun sosiaalijohdon tapaamista.

Keskiviikko: Sisäistä tarkastusta, peruspalvelut, oikeusturva ja luvat-johtajan tapaaminen ja lopuksi kävin firman jumpassa.

Torstai: Esimiesvalmennusta aamulla, sitten Eviran pääjohtajan kanssa tulosneuvottelut.

Perjantaina: Esimieskyselyn tuloksia läpi ap, sitten tapaaminen arkkipiispan kanssa. Kuluttajahallintoa ip.

SAAKO SUOMESSA SANOA?

Joulun ja vuodenvaihteen aikaan meillä on tapana olla normaalia kiltimpiä. Toivottelemme toisillemme vain rauhallista joulua ja hyvää uutta vuotta. Myös yhteiskunnallinen keskustelu rauhoittuu ja se, mitä lausutaan, on särmätöntä ja sovittelevaa.

Kaikki eivät silti ole vaienneet. Harvardissa opetustehtävissä toimiva ex-pääministeri Esko Aho kirjoitti Helsingin Sanomiin rohkean artikkelin Suomen ja Euroopan tulevaisuudesta. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ei tyytynyt uuden vuoden puheessaan pelkästään listaamaan kulunutta vuotta, vaan nosti esiin muutaman keskeisen teeman selvällä suomen kielellä.

Aho kirjoitti, että Eurooppa tarvitsee selkeän teollisen strategian ja nykyistä tehokkaamman julkisen sektorin. Ulkoministeri Erkki Tuomioja reagoi välittömästi. Hänen mukaansa Ahon opeilla mennään suoraa tietä globaaliin helvettiin.

Niinistö sanoi puheessaan, että kaikki työ on arvokasta, ja arvokasta on myös työn tavoittelu. Hänen mukaansa on vaikea ymmärtää sitä ajattelua, että Suomi olisi oleskeluyhteiskunta, jossa tietoisesti jätetään omat mahdollisuudet käyttämättä ja oletetaan muiden kattavan pöydän. Sosiaalinen media täyttyi nopeasti viesteistä, joissa käsite oleskeluyhteiskunta tuomittiin.

Reaktiot Niinistön ja Ahon näkemyksiin olivat suomalaiselle keskusteluilmapiirille tyypillisiä. Emme oikein siedä, että vaikeista asioista puhutaan. Nykymaailmassa on ikään kuin sivistynyttä sivuuttaa ongelmat, niistä saa puhua korkeintaan rivien välissä.

Ongelmien väistelyn sijasta päättäjien tulisi katsoa totuutta silmiin. Tällä vauhdilla Euroopasta on tulossa köyhtyvä vanhainkoti. Uudistua pitää, ja kehitys, joka siirtää yhä suuremmassa määrin vastuuta yhteiskunnalle erilaisissa asioissa, tulee pysäyttää. Jo nyt vallitsee ristiriita julkisen sektorin tehtävien ja resurssien välillä. Kun taakka lisääntyy, mutta resurssit pienenevät, ajaudutaan helposti tilanteeseen, että oikein mikään ei toimi. Yhteiskunnan tehtäviä pitää vähentää, silloin palvelut pysyvät laadukkaina.

Moni työtön voi kokea termin oleskeluyhteiskunta loukkaavaksi. Mutta samaan aikaan meidän pitää muistuttaa itseämme siitä suomalaisen yhteiskunnan kummallisuudesta, että työttömyyden ohella vallitsee myös työvoimapula. Ilman Baltian maista ja Puolasta tulevia rakentajia suomalainen rakennusteollisuus pysähtyisi ,Helsingissä on vuosikaudet ollut vapaana monta sataa taksinkuljettajan paikkaa jne. Downshiftauksesta on tehty muoti-ilmiö, jonka esittely täyttää joka viikko aikakauslehtien sivuja. Tämä ajattelu lähtee siitä, että minä hellitän ja hyppään pois, muut hoitakoot kansantalouden kasvattamisen.

Uudelle vuodelle on tapana tehdä lupauksia. Jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että keskusteluilmapiiri olisi nykyistä vapaampi. Kyky sietää kritiikkiä on aina vaativa juttu. Sitä kuitenkin tarvitaan, niin koko Suomessa kuin täällä Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa.

Tällä viikolla:

Maanantai: Virasto-Suomi oli kovin hiljainen. Kymmenkunta työtoveria silti konttorihommissa.

Keskiviiikko: Sisäistä hallintoa koko päivä.

Torstai: Pari työpaikkahaastattelua ap ja maanpuolustusasioita Pansiossa ip

Perjantai: Oikeusturva-asioita ap, prosessien hallintaa (vaikea juttu seniori-virkamiehelle) ip