Vanhan vuoden loppu ja uuden vuoden alku ovat
yhteiskunnallisesti rauhallista aikaa. Sen sijaan ihmisillä on tuolloin tapana
olla aktiivisia, ainakin päätösten tasolla. Yksi jos toinenkin on päättänyt
laihtua vähintään viisi kiloa, juosta puolimaratonin, lopettaa tupakanpolton
tai viinan juonnin tammikuun ajaksi jne. Tämä kaikki näkyy myös erityisesti
kevyemmässä mediassa, iltapäivälehdet ovat pullollaan laihdutuskuureja ja
jumppaohjeita.
Ei lupauksissa mitään pahaa ole, päinvastoin. Joku jaksaa olla
dieetillä puoli vuotta, tiukkakurisimmat koko loppuelämän, mutta jo parinkin
viikon ponnistus on parempi kuin ei mitään.
Itsekin olen tehnyt lupauksia. Katkaisin viime vuoden
helmikuussa jalkani ja se rajoittaa urheiluharrastusta valitettavasti vieläkin.
Kun lajivalikoimaa on pitänyt muuttaa, rohkaistuin menemään virastotalon
yhteiseen venyttelyjumppaan. Hyvä, että menin. Kyse on nimittäin juuri
sellaisesta liikunnasta, jota kirjoituspöytä-virkamies tarvitsee.
Erään merkillisen havainnon tosin tein. Vaikka sali oli
täynnä ihmisiä, olin ainoa mies. Miksi? Ovatko virastotalon enemmän tai
vähemmän varttuneet miespuoliset virkamiehet niin pantterin lailla notkeita,
että he eivät tällaista liikuntaa tarvitse. Vastaus: eivät taatusti ole. No,
jos vastaus on ei, ovatko miehenköriläät niin paljon naisia ahkerampia, että
eivät halua uhrata tuntia viikossa venyttelyyn. Vastaus: eivät taatusti ole.
Syy miesten poissaoloon lienee siinä, että venyttely koetaan
jotenkin feminiiniseksi liikuntamuodoksi. Ajatus on hullu. Juha Mieto venytteli
aina lenkin jälkeen vähintään puoli tuntia, usealla jääkiekkojoukkueella on
Suomessa päätoiminen fysioterapeutti. Miksi? No tietenkin siksi, että koko
treeni on turha, jos sen jälkeen lihaksia ei palauteta.
Mutta lordi Keynesin sanoin ”viisaan ihmisen tuntee siitä,
että hän osaa myös muuttaa mielipidettään.”Eli jo ensi torstaina miehet
lasketaan jumppasalissa. On aika lopettaa typerät sukupuoliroolit ja ruveta
harrastukseen, josta hyötyvät sekä työntekijä että työnantaja.
