MONENLAISTA ITSENÄISYYTTÄ

Olen tänään, ennen tämän blogin kirjoittamista mietiskellyt, mitä sanoisin huomenna pidettävässä Sotaveteraanien vuosikokouksessa. Ensimmäinen sana, joka tulee mieleen, on ITSENÄISYYS. Sitä sanaa voi ja pitääkin värisytellä juhlallisessa muodossa. Olohuoneisiimme tulvii joka ilta viestejä maailmalta, kun kansakunnat ja heimot taistelevat omasta itsenäisyydestään. Monen kohdalla päämäärä tuntuu toivottomalta, vanha diktatorinen vain vaihtuu uuteen, mutta todellisesta vapaudesta ei ole tietoakaan. Viimeistään tällöin huomaa, kuinka onnellisessa asemassa me Suomessa olemme.

Itsenäisyydestä puhutaan Suomessa myös arkisemmissa puitteissa. Maan hallitus vie eteenpäin kuntauudistusta, joka toteutuessaan merkitsee, että kuntien lukumäärä Suomessa vähenee selvästi. Uudistus on kannatettava. Liian moni kunta elää pystyssä olemisen aallonharjalla, ja kansalaisten yhdenvertaisuus vaarantuu, koska kuntien kyky hoitaa lakisääteisiä palveluja on kovin erilainen.

Yksiselitteinen asia kuntauudistus ei toki ole. Kävin kuluneella viikolla Laitilan kaupungissa. Laitila on suunnilleen keskikokoinen suomalainen kunta, joka ei suoraan kuulu minkään suuremman kunnan ”vaikutuspiiriin.” Kunnalla on selkeä kuntakeskus, vireä elinkeinotoiminta ja vahva identiteetti. Tällaisille kunnille liittyminen johonkin suurempaan yksikköön ei ole periaatteellisessa mielessä ollenkaan helppo juttu. Ja aivan ymmärrettävästi voidaan kysyä, mikä olisi liitoksen hyöty.

Kuntauudistusta tarvitaan, mutta samalla olisi tärkeää pitää huolta, kuinka turvataan alueellinen aktiviteetti, liittyy se elinkeinoelämän kehittämiseen tahi paikallisen kulttuurin vaalimiseen.

Kunnallinen itsenäisyys, toisin kuin valtiollinen, ei saa olla pyhä asia. Kunta on ennen kaikkea palvelujen tuottamisorganisaatio, jonka hyvyyttä tulee mitata sillä, minkä laatuisia ja minkä hintaisia palveluja se kykenee tuottamaan. Tätä asiakokonaisuutta ei saa sotkea kulttuuri-identiteettiin, joka on kuntarajoista riippumaton asia. Mutta uusia kuntarajoja piirrettäessä tulee silti osata huomioida paikalliset olosuhteet. Se, mikä sopii pääkaupunkiseudulle, ei välttämättä toimi kaikkialla muualla.

Kulunut viikko:

Maanantai: Ap tapaaminen yhteistyötahon kanssa, joka järjesti upean nuorten syrjäytymiseen liittyvän seminaarin. Ip tiedotusta ja viraston uusien virkamiesten tapaamista.

Tiistai: Laitilassa koko päivä. Kerta kaikkiaan hienosti järjestetty vierailu.

Keskiviikko: Hallintoa, esitelmä Kupittaan rotaryklubissa.

Torstai: Veteraaniasioita.

Perjantai: Hallintoa, työtoverin läksiäislounas.

Lauantai: Puhe Turun Sotaveteraanien vuosikokouksessa.

MATKAILU AVARTAA

Kuluneella viikolla olin tien päällä harvinaisen paljon. Lauantaina olin melkein koko päivän Raumalla, jossa Rauman Lukon Tuki oli ponnistanut jääkiekon harjoitushallin, jonka se lahjoitti kaupungille. Viisi miljoonaa maksanut junioreiden ja muiden harrastajien harjoitustila on puurtamisen, osaamisen ja yhteishengen mestarinnäyte. Energiaakin kuluu vähemmän kuin missään muussa maailman jäähallissa.

Jääkiekko on täysin osa raumalaista elämänmuotoa. Raumaa ei ole ilman Lukkoa, eikä Lukkoa ilman Raumaa. Mutta ei Raumallakaan olla kiekosta aivan yhtä mieltä. Kun kiekkoseura oli luvannut tehdä opetuskierroksen kaupungin kouluissa, oli yhden koulun rehtori sanonut: EI KÄY, koska jääkiekko on väkivaltainen laji ja sen piirissä käytetään alkoholia.

On hyvä, että asioita pohditaan, eikä jääkiekkokaan täysin synnitön ole. Erityisesti kiekkoväkivalta on tällä kaudella puhuttanut. Toisaalta rehtoria täytyy muistuttaa, että jään tekeminen halliin maksaa koko kaudella vähemmän kuin yksi nuoriso(koulu)kotisijoitus vuodessa. On hyvä olla mukana kaikessa sellaisessa harrastustoiminnassa, jossa syrjäytymistä ehkäistään.

Maanantain ja tiistain vietin Ruotsissa. Kävin Gävleborgin läänissä. Se muistuttaa aika lailla Satakuntaa, teollisuutta on paljon ja satama on vireä. Ruotsissa on vielä maaherrajärjestelmä ja kollegani Barbro asuu (on pakko) Gävlen linnassa. Ruotsi siis kunnioittaa perinteitä tai toisin ilmaistuna uudistaa julkisen hallinnon rakenteita vain muutaman sadan vuoden välein. Meillä on menossa jatkuva muutos ja olen itse ollut suomalaisen ripeyden kannattaja. Ruotsissa tuli mieleen toisenkinlaisia ajatuksia.

Tiistaina oltiin Tukholmassa, jonne aktiivinen suurlähettiläämme Harry Helenius oli järjestänyt logistiikka-seminaarin. Paikalla oli logistiikkavirkamiehiä Suomesta ja Ruotsista, Rauman ja Porin satamajohtajat, Gävlen satamajohtaja, kauppakamarin joukkoa ja yritysten edustajia. Erittäin mielenkiintoinen seminaari, jossa tutustui uusiin ihmisiin ja ennen kaikkea sai käydä mielenkiintoisia keskusteluja. Rauman ja Porin elinkeinoelämän toimesta muistutettiin, että maakunnan näkökulmasta valtion aluehallinnolla pitää olla kasvot. On paljon bisnestä, johon yhteiskunta kytkeytyy tavalla tai toisella. Tuolloin tarvitaan ovien avaajaa ja muuta tukitoimintaa.

Kotiin palatessa tuntui, että taas tiesi asioista paljon enemmän kuin lähtiessä.

Kulunut viikko:

Maanantai-tiistai: Ruotsissa kuten yllä.

Keskiviikko: Sisäistä hallintoa, vuosiraportin tekoa. Illalla Ylen uutisuudistukseen tutustuminen.

Torstai: Kehityskeskustelua ja sisäistä hallintoa.

Perjantai: Ylijohtajakokous Helsingissä.

OIKEA VIRANOMAINEN OIKEASSA PAIKASSA?

Kuluneen viikon työt alkoivat maanpuolustuskurssin avauksella Turussa. Vaikka ehdinkin osallistua kurssille kovin heikosti, oli helppo havaita, että koolla oli motivoitunut joukko eri elämänalueilla toimivia ihmisiä. Kurssi järjestettiin Lounais-Suomen aluehallintoviraston ja Sotilasläänin kanssa yhteistyössä. Jo maanantai-iltapäivänä suuntasin kohti Mikkeliä, jossa pohdittiin koko tiistaipäivä harvaan asuttujen seutujen sisäisen turvallisuuden tilaa. Varsinais-Suomi ja Satakunta eivät ole harvaan asuttuja maakuntia, mutta meiltäkin löytyy suuri saaristo, jossa kohdataan ainakin osaksi samantyyppisiä kysymyksiä kuin Pohjois-Karjalassa tai Kainuussa.

Mikkelissä oli paikalla kaupungin poliisipäällikkö, joka on vanha tuttu sekä opiskelu- että armeija-ajoilta. Pikkuisen provosoiden yritin tiukata hänen mielipidettään siihen, miksi sisäisen turvallisuuden toimenpideohjelma on aluehallintovirastojen eikä poliisin kontolla, vaikka aveissa ei työskentele juuri ollenkaan turvallisuuden ammattilaisia. No, ei yksittäinen poliisipäällikkö voi vastata tuollaiseen kysymykseen. Päätökset on tehty ylemmillä tahoilla.

Onko maanpuolustuskurssien päävastuu puolustusvoimilla vai aluehallintovirastoilla ja värkätäänkö sisäisen turvallisuuden ohjelmia avien vai poliisien johdolla, liittyy kysymykseen, mitä kukin organisaatio ehtii, mikä on sen päätehtävä ja kuinka yhteistyöhaluinen se on.

Julkinen talous kärvistelee tulevina vuosina aika lailla. Yhdelläkään organisaatiolla ei ole liikaa rahaa ja jokainen miettii, mitä voisi jättää tekemättä, mistä voisi luopua. Jo nyt on selvästi nähtävissä, että aika moni organisaatio aikoo säästää yhteistyöstä. Se on ymmärrettävää, jos rahaa ei kerta kaikkiaan ole. Ongelma vain on, että kokonaisuuden kannalta syntyy negatiivinen lopputulos. Organisaatio voi selvitä, mutta veronmaksaja kärsii.

Menossa on myös laajakantoinen valtioneuvostouudistus. Siinä onnistuminen olisi äärimmäisen tärkeää. Ministeriöiden välillä on Suomessa, niin kuin kaikkialla muuallakin maailmassa, menossa ikuinen valtataistelu. Yhteistyö on monin osin hapuilevaa, jopa vastenmielistä. Julkiset palvelut kyetään tarjoamaan vain, jos yhteistyötä tehdään avoimesti. Siinä asiassa on jokaisella valtion apparaatilla peiliin katsomisen paikka.

Kulunut viikko:

Maanantai: Ap maanpuolustuskurssilla, ip henkilöstöasioita ja lähtö Mikkeliin.

Tiistai: Harvaan asuttua turvallisuutta kollegani Ellin kanssa Mikkelissä.

Keskiviikko: Viikkopalavereita ja maanpuolustusta.

Torstai: Suunnittelua, tiedotusta ja kommodori Timo Ståhlhammarin läksiäiset.

Perjantai: Toimintakertomusta, sisäistä tarkastusta ja maanpuolustuskurssin päätös.

Lauantaina Raumalle, jääkiekkoa ja hallin vihkimistä.