Osallistuin viime viikolla Turun tuomiokirkossa ekumeeniseen
jumalanpalvelukseen. Neljän eri kirkkokunnan piispat antoivat yhteisen
julistuksen. Erityisen huolen kohteena olivat ihmiset, jotka ympäri maailmaa
vaeltavat pakolaisina, eikä heille ole tarjota Jeesuksen vanhempien lailla
majapaikaksi edes tallia.
Tilaisuus oli juhlava, mitäpä muuta se Turun tuomiokirkossa
olisi voinut olla. Mutta luulen, että kauniiden puitteiden sijaan moni jäi
minun laillani miettimään, kuinka pieniä suomalaisten ongelmat loppujen lopuksi
ovat, jos meitä verrataan niihin miljooniin ihmisiin, joilla ei ole
minkäänlaista turvaa ja jotka pakenevat lastensa kanssa henkensä edestä.
Eräänlainen uudelleenarvioinnin paikka on toki
suomalaisillakin. Me olemme luoneet hyvinvointivaltion, jossa elämme yli
varojemme. Oma sukupolveni maksatti omakotitalonsa devalvaatioissa, rakensi
itselleen eläketurvan, joka on selvästi parempi kuin nykykolmekymppisillä tulee
olemaan ja kaiken lisäksi aiomme jättää jälkikasvullemme valtavan valtionvelan.
Jos näin on, meitä on aika perusteltua
kutsua itsekkääksi sukupolveksi.
Hyvinvointivaltion elementteihin koskeminen on tulenarka
poliittinen kysymys. Niiden ihmisten määrä, jotka hyväksyvät leikkaukset,
taitaa olla häviävän pieni. Tai ihmiset sanovat kyllä, mutta vain sellaisille
asioille, jotka eivät koske heitä itseään.
Itsekkyys on ominaisuus, jota jokaisen on syytä pohdiskella.
Eikä pelkästään jouluna, vaan oikeastaan vuoden jokaisena päivänä. Suurin osa
meistä marisee aivan turhista asioista, kun emme osaa suhteuttaa ongelmiamme
niiden ihmisten vaikeuksiin, joilla todella on hätä. Toki myös heitä on
keskuudessamme.
Tämä oli tämän vuoden viimeinen blogi. Toivotan kaikille
pohdiskelevaa ja rauhallista Joulua!
