Kiitosta ja arvostusta saa eri ammateissa kovin eri tavalla.
Otetaan pari esimerkkiä. Aluehallintovirasto pitää Turussa majaansa Senaatti-kiinteistöjen
hallitsemassa Valtion virastotalossa. Vieressä on Turun Kaupunginteatteri,
jossa toteutetaan perinpohjainen peruskorjaus. Remppa tarvitsee tilaa ja vie
aluehallintoviraston työsuojelun tarkastuskäynneillä käytettäviltä autoilta
parkkipaikkoja. Kun Senaatti hallitsee myös tyhjää naapuritonttia, joutui se
ilmoittamaan maksutta tonttia käyttävälle A-Killalle parkkipaikkatarpeesta.
Turun Sanomat teki asiasta suuren jutun. Asiaa jatkoi
seuraavana päivänä Yle, joka halusi lausunnon, että aluehallintovirasto ei
”huoli” naapuritontin parkkipaikkoja, koska A-Kilta tekee niin arvokasta työtä.
Median arvio A-Killasta on aivan oikea, työ ansaitsee suuren
kiitoksen. Mutta olen aivan matti, että jos parkkipaikkoja olisi tarvittu Turun
Sanomien tai Ylen omistamalta tontilta toimittajien työssään käyttämille
autoille, asiasta ei olisi tehty juttuja, eikä toimittajia olisi vaadittu
eettisistä syistä kieltäytymään parkkipaikoista.
Syy virkamiestyön huonoon arvostukseen on osin meissä
itsessämme. Liian usein annamme asioita tuntemattomien tahojen potkia itseämme
päähän kovin heikoin perustein. On ryhdistäytymisen paikka. Arvostusta ei hankita palaamalla vanhaan
virkamiesvaltaiseen alamaiskulttuuriin, mutta terve itsetunto on aina hyvästä.
Onko se niin, että kaikki mihin Mikko Kouki koskee, muuttuu
kullaksi? Tällaisen kysymyksen esitti radiotoimittaja Turun Kaupunginteatterin
tulevalle taiteelliselle johtajalle. Olen nähnyt aika vähän Koukin ohjauksia,
mutta pelkästään hänen näyttelijäntyönsä perusteella toimittajan näkemykseen voi
yhtyä. Mutta mieleen tuli samaan aikaan virkamiestyön arvostus. Kuka tuntee
virkamiehen, jolta toimittaja on kysynyt: onko niin virkamies A, että kaikki mihin
koskette muuttuu kullaksi?
Vai onko vastaus vain, että kiitos ja arvostus on
ammatinvalintakysymys?
