TYYTYVÄISET JA TYYTYMÄTTÖMÄT KUNTALAISET

Muutama päivä sitten julkaistiin tutkimus, jossa Suomen kuntien asukkaat vastasivat siihen, halusivatko he suositella omaa kotikuntaansa muille. Muutamat kuntajohtajat ehtivät jo kyseenalaistaa koko tutkimuksen, ja totta onkin, että monen kunnan kohdalla johtopäätös oli vedetty hyvin pienen otannan perusteella.

Täyttyivät tieteellisyyden kriteerit tai eivät, tulokset eivät yllätä. Tyytyväisimpiä kotikuntaansa ovat suurten kaupunkien ympäristökuntien asukkaat. Vähiten kiitosta jakoivat ne, jotka asuvat rakennemuutoskunnissa. 

Lounaissuomalaisena voi tietysti olla ylpeä siitä, että parhaiten pärjänneiden joukossa oli sellaisia lähiympäristön kuntia kuin Naantali, Lieto, Kaarina jne. Monet näistä kunnista saivat myös itsenäisyyspyrkimyksilleen uutta puhtia.

Valtion virkamiehenä en tohdi ruotia kuntauudistusta muuta kuin siltä osin, että jonkinlainen reformi on pakko tehdä, oli maassa sitten mikä hallitus tahansa. Tämän uskallan sanoa palveluiden järjestämistä valvovana tahona. Osa Suomen kunnista on kerta kaikkiaan pudonnut kelkasta ja, kuten presidenttikin totesi, julkinen sektori nielee yhteisestä kakusta liian suuren osan.

Mutta oli tutkimuksessa joitakin yllättäviäkin asioita. Joukossa oli muutama kunta, joissa ei ole mennyt kovin hyvin, mutta ihmiset eivät silti ole tyytymättömiä, esimerkkinä vaikkapa Forssa.

Me valvojat lähdemme usein siitä, että kun palvelut ovat samantasoisesti järjestetty, niin kaikki ovat yhtä tyytyväisiä tai tyytymättömiä. Emme taida olla aivan oikeassa. Ehkä on hyvä, että ihmiset itse päättävät ovatko he onnellisia, eikä tyytyväisyyden normeja luoda virkamieskonttoreissa.   

UUDEN VUODEN LUPAUKSET

Vanhan vuoden loppu ja uuden vuoden alku ovat yhteiskunnallisesti rauhallista aikaa. Sen sijaan ihmisillä on tuolloin tapana olla aktiivisia, ainakin päätösten tasolla. Yksi jos toinenkin on päättänyt laihtua vähintään viisi kiloa, juosta puolimaratonin, lopettaa tupakanpolton tai viinan juonnin tammikuun ajaksi jne. Tämä kaikki näkyy myös erityisesti kevyemmässä mediassa, iltapäivälehdet ovat pullollaan laihdutuskuureja ja jumppaohjeita.

Ei lupauksissa mitään pahaa ole, päinvastoin. Joku jaksaa olla dieetillä puoli vuotta, tiukkakurisimmat koko loppuelämän, mutta jo parinkin viikon ponnistus on parempi kuin ei mitään.

Itsekin olen tehnyt lupauksia. Katkaisin viime vuoden helmikuussa jalkani ja se rajoittaa urheiluharrastusta valitettavasti vieläkin. Kun lajivalikoimaa on pitänyt muuttaa, rohkaistuin menemään virastotalon yhteiseen venyttelyjumppaan. Hyvä, että menin. Kyse on nimittäin juuri sellaisesta liikunnasta, jota kirjoituspöytä-virkamies tarvitsee.

Erään merkillisen havainnon tosin tein. Vaikka sali oli täynnä ihmisiä, olin ainoa mies. Miksi? Ovatko virastotalon enemmän tai vähemmän varttuneet miespuoliset virkamiehet niin pantterin lailla notkeita, että he eivät tällaista liikuntaa tarvitse. Vastaus: eivät taatusti ole. No, jos vastaus on ei, ovatko miehenköriläät niin paljon naisia ahkerampia, että eivät halua uhrata tuntia viikossa venyttelyyn. Vastaus: eivät taatusti ole.

Syy miesten poissaoloon lienee siinä, että venyttely koetaan jotenkin feminiiniseksi liikuntamuodoksi. Ajatus on hullu. Juha Mieto venytteli aina lenkin jälkeen vähintään puoli tuntia, usealla jääkiekkojoukkueella on Suomessa päätoiminen fysioterapeutti. Miksi? No tietenkin siksi, että koko treeni on turha, jos sen jälkeen lihaksia ei palauteta.

Mutta lordi Keynesin sanoin ”viisaan ihmisen tuntee siitä, että hän osaa myös muuttaa mielipidettään.”Eli jo ensi torstaina miehet lasketaan jumppasalissa. On aika lopettaa typerät sukupuoliroolit ja ruveta harrastukseen, josta hyötyvät sekä työntekijä että työnantaja.